keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Viime aikojen kivoja


- Mökkielämä. Olen koko kevään ja kesän piipahdellut mökillä säännöllisesti, kastelemassa kasvimaata ja ihan vaan levähtämässäkin. Kuumina päivinä oli ihana pulahtaa järveen ja kuivatella auringossa. 

- Lukuhaaste. Koronakevään vuoksi oli yhtäkkiä enemmän aikaa lukemiselle ja äänikirjojen kuuntelemiselle. Aluksi keskittymiskykyni oli niin sirpaloitunutta, etten pystynyt lukemaan yhtään. Lukuinto- ja rauha on kuitenkin jälleen löytynyt ja olen lukenut nyt jo 30 kirjaa ! Yhtä paljon kuin viime vuonna yhteensä, hassua !! Haasteeseeni olen kirjannut tavoitteeksi 34 ja luulen, että hymisen iloisesti itsekseni, kun se tulee täyteen. 



- Ihan pienen pyöräilymatkan päässä meidän kotoa on kesäasukkeina lampaita! Yhtenä iltana pyöräiltiin Miikan kanssa lampaita katsomaan. Meitä nauratti niiden päättömältä vaikuttava meno, mutta sain silittää yhden pehmeää niskaa ja se oli ihanaa. 

- Ilmoittauduin taas syksyksi keramiikkakurssille. Ajattelin mennä ainakin syyslukukaudeksi ja sitten katsoa riittääkö intoa ja ideoita vielä tulevalle keväälle. Haluan sen olevan kiva iloa tuottava harrastus, eikä pakkopullaa! 



- Pestiin viimein meidän ikkunat ! 

- Yle areena: Normaaleja ihmisiä. Huh, voi että. Aluksi ajattelin, että tämä on vähän tylsä, eikä tässä oikein tapahdu mitään. Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että tämähän on kuvaus hiljaisista ihmisistä. Kuinka paljon tv-sarjoissa on yleensä tilaa niille ujoille ja hiljaisille, ulkopuolisille hahmoille? Jotka on kiusaantuneita, lukossa ja hukassa? 

Löysin tästä niin paljon samaistumispintaa ja pitkän aikaa sarjan katsottuani pyörin ihan omissa maailmoissani miettien mennyttä ja elämää yleensä. Jonkun mielestä dialogi on kömpelöä ja tylsää, mutta kuinka moni on oikeasti samalla tapaa sanavalmis ja rempseä kuin vaikka Girls-sarjan hahmot? Ehkä joku onkin, mutta minä löysin näistä hahmoista enemmän jotain mihin samaistua. Kuuntelin myös Sally Rooneyn saman nimisen kirjan johon sarja perustuu. Kirja ja sarja täydensivät toisiaan kivasti, ei tullut sitä tavallista "kirja oli parempi"-fiilistä, sillä sarja oli kuitenkin niin uskollinen kirjalle.

 



sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Mistä puhun kun puhun uimisesta



Pidän uimisesta. Siitä miten se piirtää minut osaksi maailmaa, vääristyneiksi, hulmuaviksi raajoiksi veden alla. Vesi keinuttaa kehoni tietoiseksi rajoista, voiman ja ääriviivojen. Yhtäkkiä tiedän miten paljon jaksan, kuinka kauan jaksan kannatella. On rikottava irrotettava kaikki raamit, jotta jaksaa kellua. Ja lopulta sen lempeässä sylissä uskallan, ymmärrän viimein antautua kannateltavaksi.

Vedessä on aina tietty armottomuus. Se on väkevä ja musta, ei kumarra sitä joka sen armoille astuu. 

Talvisin se pakottaa kiinni omaan kehoon, hetkeksi salpautuvaan hengitykseen. On tiedettävä rajat ja uskottava niihin. Kun kylmä ote kiipeää kurkkuun on pakko vaan hengittää. Keho pakottaa itsensä lämmittämään viilenevää ruumista. Se ruumis on elossa ja eheä.

























maanantai 22. kesäkuuta 2020

Kultarinta

Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä, jotka tahtoivat tehdä toisin.

(teoksen takakansiteksti)


"   Pimeys ujuu keveänä aineena nyrkkeihin, tunkeutuu sieraimista ja viilentää sisuksia, painautuu kankaana kasvoja vasten mutta jatkaa sitten kulkuaan ihon läpi ja hämärtää minut uumeniinsa. Käsissä jaloissa ja kasvoissa kihelmöi, tuntosolut muotoutuvat.
    Avaan silmät ja nyrkit ja kättelen yötä vuosien tauon jälkeen."



Kultarinta on kutsu metsään lehtikattojen alle, pehmeille sammalille. Viipyilin tämän kanssa pitkään, luin hartaudella - en halunnut menettää yhtäkään lausetta kiireelle. Lukiessa aika tuntui pysähtyvän, alkavan käydä taaksepäin kuljettaen minut aikaan, jota kirjan sivuilla eletään.

" Huivi lojuu maassa välissämme. Poimin sen, levitän eteeni ja kannattelen niin kauan, että hän ymmärtää tulla. Hän sieppaa kankaan ja kietoutuu siihen, huokuu lausumattomia sanoja. Puut ovat liian lähellä ja liian etäällä, samoin hän. En vieläkään erota hänen kasvojaan. Haluan puhua ja muuttaa puut, hänet, kaiken tavalliseksi. Yö ei voi kestää näin kauan."

Vaivaton, kaunis, levollinen. Sanat on kauniita ja kirkkaita, ne puhuu metsän kielellä. Niin hieno ja liikuttava. Tämä tarina jatkuu jokaisessa tikan lennossa ja puiden huminassa. Voi että, lukekaa. 

En osaa sanoa enempää.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Ohimennen

Ajattelin jossain kohtaa, että lopulta aika vähän täällä blogissa näkyy minun joka päiväistä tyyliä. Olenkin siis napsinut (tai pyytänyt jotakuta napsimaan) nyt tällaisia asukuvia vähän ohimennen sellaisissa arkisissa hetkissä. Ajatuksena, että ne saa olla hassuja ja vähän sinne päin.
Tässä minä olin lähdössä koronasulkujen jälkeen ensimmäiselle kirppiskierrokselle ! Olipa ihanaa päästä pitkästä aikaa pyörimään vähän kirppareille. En löytänyt mitään, mutta omassa seurassani vietetty vapaapäivä sai hieman täytettä.
Käytiin Miikan kanssa pyöräretkellä. Minä nappasin tämän sillä aikaa, kun Miikka laittoi pyörää varastoon. Eri kokoiset pilkut näytti minusta söpöltä yhdessä.
Särkässä ! Päästiin etukäteen fiilistelemään huvipuistotunnelmia. Miikka nappasi tämän kuvan. Käytiin ainakin tornadossa ja tyrskyssä, tukkijoessa oli valtava jono. Tykkään hirveästi minun star wars-paidasta tuon ysärikukkahameen kanssa. Sopivasti söpö ja vähän grunge, hii.