sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Helvetinjärvi

Käytiin kesällä Miikan kanssa seikkailemassa Helvetinjärvellä.

Olen aina ollut sellainen reipas ulkoilmaihminen. Tykkään olla mökillä, lämmittää saunaa ja olla ulkona, melkein sama mitä siellä tekee. Juoko mekko päällä teetä laiturilla vai samoilee kumisaappaat jalassa sienimetsässä ponin kanssa tai ilman. Rakastan kulkea luonnossa - sienestää, marjastaa ja ihmetellä kaikenlaista. 

Ulkoilussa kivointa on se, ettei tarvitse olla hienoimmat retkeilykamat ja paras kunto. Kunhan vaan lähtee !

Reittejä on niin monia erilaisia ja aluksi voi valita kevyimmän. Innostus ja kengät joilla jaksaa tallustaa riittää hyvin alkuun. Meidän yhteisillä retkillä valokuvaus on isossa osassa. Aina on aikaa pysähtyä kuvaamaan vaaleanpunaisina kukkivia kanervia tai kauniita vanhoja kelopuita. 
Tai toisiamme.

Helvetinjärvellä hengästytti mielettömät maisemat ja korkeuserot. Syötiin eväitä ja kuljettiin kymmenen kilometriä ihania metsäpolkuja ja pitkospuita. Pitkospuissa on tunnelmaa. Laskeuduttiin sateen liukastuttamaa Helvetinkolua alas ja tunnettiin itsemme mahdottoman pieniksi valtavien kallioseinämien välissä. Aika huikeita paikkoja meillä täällä.



Kuvat: Miikka

tiistai 22. syyskuuta 2020

Mistä tietää varmuudella, että on syksy

Istutaan ystävien keittiöissä pöytään ja puheet lautapeli-illoista muuttuu todemmiksi. Ne ei kilpaile enää lämpimien rantakallioiden kanssa. Keitetään teetä, pakastimesta haetaan tarjottavaksi jäätelön sijaan pullaa.

Jääkaapin ylähyllyt täyttyy hillopurkeista. Omenaa, luumua ja kuningatarta. Sormet tottuvat taas muovaamaan viileää savea ja pää raksuttaa ideoita tiistai-iltojen keramiikkakurssille. 


Viimeisinä vuorollaan kukkivat kukat tuntuvat uhmakkaammilta kuin aiemmin. Hiljalleen vehreä vihreys muuttuu leiskuvan punaiseksi. Illat viilenevät samaa tahtia kuin pimenee. On ruskaretken aika. Tervetuloa syys. 



sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Pieniä aurinkoja

Olen ollut iloinen. Syksy toi lempeyttä mieleen hieman ankean kesän jälkeen. Olen syksyn lapsi, tämä on minun aikaani - ja sen huomaa.
Vuodessa ehtii tapahtua aika paljon. Hetki sitten mietin, että vuosi sitten olin muuttanut tänne isoon asuntoon yksin, Miikka tulisi pian perässä. Yksinäisyys ei kaikuisi enää seinistä. Nukuin patjalla makuuhuoneen lattialla ja nauroin kuinka kaikki vanhat huonekaluni näytti huvittavan pieniltä isossa olohuoneessa. Ne mahtui sinne kaikki.

Opettelin vasta kuinka aurinko heittää valoa seinille auringonlaskun aikaan ja mikä kasvi millekin ikkunalle sopii. Sen jälkeen ne ovat vaihtaneet paikkaa tasaiseen tahtiin mieleni mukaan. Syksyllä seinä värjäytyy lämpimän keltaisen kautta vaaleanpunaiseksi joka ilta.


Olen jo vienyt kaksi auringonkukkakimppua hehkumaan keltaista eteisen lipaston päälle. Kodin pimeinkin nurkka ansaitsee pienen palan aurinkoa. 



Kuvat minusta: Miikka


perjantai 4. syyskuuta 2020

Hetkiä



Yhtäkkiä valo on ihmeellisempää. Se pilkuttaa kadut, talot, kasvot - kuivattaa sadekuuron kastelemat arjen pakolaiset. 

Joskus unohdan miltä nauru tuntuu, kun se täyttää koko kehon. Kosketus löytää tiensä perille, rientää läpi ihon kutkuttavina synapseina. Elämä kiinnostaa. Haluan kaiken, pieninä paloina jotta jaksan jauhaa sen muistoiksi mieleeni.


Lempi-ihmiseni lempikirjakaupassani, jokirannassa, käsi kädessä. Sinun kanssasi opettelen unelmieni reunoja. 

Olen tuntenut itseni välillä ihan suloiseksi - se on tehnyt hyvää. Pieni karkumatka omilta kotikulmilta piristi ja sai kodinkin näyttämään ja tuntumaan taas ihanalta.