keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Marras


Juttelin juuri ystäväni kanssa siitä, miten onnellinen oikeastaan olen. Yleensä tähän aikaan vuodesta olen aina vaan väsynyt ja alakuloinen, mutta nyt oon ollut vaikka miten iloinen. Jonkinlainen rauha on tehnyt pesän minun mieleen. Hyvänä esimerkkinä tuo yllä oleva selfie, kun ilo ja hymy vaan puski läpi, vaikka ekaksi yritinkin sellaista the coolnezzz-posea. Haha. Olin just lähdössä ulkoiluttamaan löytämääni ruusuista vintagekaapua ja eksyttiin ystäväni kanssa ihan tosi hyvälle brunssille vähän vahingossa, mistä jatkoin yksin elokuviin katsomaan Loving Vincentiä. Ihana päivä. 



Meille on Idan kanssa muotoutunut tällainen askartelukerho ! Molemmilla tuntuu olevan jatkuvasti tarve ja halu tehdä jotain käsillään, on se sitten piirtelyä, askartelua tai käsitöitä. Ollaan nyt muutamia kertoja puuhailtu yhdessä jotain - Ida on innostunut bujoilusta ja minä viimeksi kudoin kaulahuivia ja värittelin aiemmin piirtämiäni teekupposia. Tosi ihanaa askarrella yhdessä, syödä vähän jotain hyvää ja vaihtaa samalla kuulumiset.

Pyörittelin myös taas ideoita blogin suhteen, muutamassa blogissa on nyt näkynyt ainakin yksi kiva haaste ja ajattelin, jos saisin marraskuulta koottua taas vähän jotain suosikkeja. Joiltain tubettajilta oon katsellut Q & A- videoita, mutta en tiedä oisko kysymyksiin hauskempi vastailla sit vaikka videolla, hihee. Jännä edes ajatella. Asukuvia varmaan näin talvella näkyy vähemmän, koska tulee niin nopsaa pimeää ja olen kummiskin päivätöissä.

Mutta, jos tulee jotain mieleen mitä olisi hauska lukea niin kertokaahan !


torstai 16. marraskuuta 2017

Kirjavinkki: Etta ja Otto ja Russell ja James

 Emma Hooper - Etta ja Otto ja Russell ja James 

On vaikea sanoa tästä kirjasta mitään, vaikka haluaisin sanoa niin paljon.

On Etta. Sinä: Etta Gloria Kinnick Deerdalen tilalta, 83 vuotta elokuussa.
"Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin." Eräänä aamuna Etta nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3200 kilometrin matkaa meren rantaan.

On Otto. Otto Vogel, aviomies. Sotilas ja maanviljelijä.
Eräänä aamuna Otto herää ja löytää keittiöstä vaimonsa jättämän lapun. Odottaessaan Etan paluuta, hän opettelee odottamaan. Tai ainakin tekemään jotain, ettei odottaminen tuntuisi niin pitkältä.

On Russell. Russell Palmer, ystävä. Maanviljelijä ja löytöretkeilijä.
Pieni poika naapurista, joka ilmestyi kuin tyhjästä Oton paikalle ruokapöytään ja elämään. Russell, joka vielä kymmeniä vuosia myöhemmin toivoo aamuisin näkevänsä kauriita - edelleen naapurissa. 

Ja on James. Kojootti, ystävä.
James liittyy Etan vaellukselle jo varhain. Se auttaa Ettaa muistamaan, kun hän unohtaa kuka on, mistä tulee ja minne on menossa.

Etta ja Otto ja Russell ja James on tarina elämästä, muistoista, ystävyydestä, unohtamisesta ja toivosta. Rakkaudestakin. Henkilöhahmot tuntuu tutuilta ja rakkailta jo muutaman luvun jälkeen, tekee mieli suojella kaikelta pahalta. Kaikelta mitä on jo tapahtunut. Haluaisin osata sanoa tästä jotain ylistävää ja hienoa, mutta en vaan osaa. Lue tämä. Voi olla, että ymmärrät.


Ja blogin tulevaisuudesta: Päätin, että kirjoitan niin kauan kuin siihen riittää intoa ja se tuntuu kivalta. Osoite menee vaihtoon, kun keksin jonkin hyvän tilalle, en jaksa enää selitellä kirjoitusvirhettä ja että mitä se muka tarkoittaa noin, haha.

Kuullaan.

torstai 9. marraskuuta 2017

Ajatuksia blogista

Olen tässä nyt pohdiskellut tätä blogin kohtaloa. Toisaalta tykkään hirveästi tänne kirjoitella, mutta onhan tässä elämä muuttunut näiden 9 vuoden aikana aikalailla. Ei enää ole samalla tavalla aikaa haahuilla koulun jälkeen kahviloissa ja kirppareilla, eikä toisaalta ehkä tarvekaan. Kahviloissa istuskelua on kylläkin vähän jo ikävä.

Blogia tehdessä kuitenkin haluaisin, että se olisi laadukas: kuvat olisi hyviä, tekstit sellaisia ettei hirveästi nolota jälkeenpäin ja asiana sellainen, mistä saa itsekin iloa. En koskaan ole ajatellut olevani matkalla minkäänlaiseen maineeseen tän blogini kanssa, mutta toisaalta tuntuu myös vähän turhalta kirjoitella ns. kuuroille korville. Kyllä sitä aina vaan jossain syvällä sisimmässään odottaa jonkinlaista vastakaikua. En yhtään ihmettele sitäkään, ettei niin moni blogiani enää kovin aktiivisesti seuraa, olinhan välissä vuoden ajan kirjoittamatta lähes ollenkaan. Eikä nämä mun aiheet mitään kovin syvällisiä ja kantaaottavia olekaan, enemmän hyvänmielenhömppää. Blogeissa on kyllä tainnut muutenkin aikalailla hiljentyä, ehkä ne isoimmat ja suosituimmat on ne, jotka porskuttaa edelleen. Blogit on tainnut jäädä vähän nopeampien some-kanavien alle.

Tämäkin teksti on ehkä enemmän itseäni varten. Oon pyöritellyt näitä juttuja päässäni jo aika pitkään, melkeinpä siitä vuoden tauosta saakka. Kannattaako edes lähteä tekohengittämään koko blogia? Vaikka jatkaisinkin kirjoittelua, onko järkeä tehdä se julkisesti vai laittaisinko blogin vaan yksinkertaisesti yksityiseksi? Kommentoidaanko yleensäkään enää, kun ollaan niin totuttuja vain tykkäilemään?

No, tässä sitä vielä keikutaan, enköhän minä tänne jotain kirjoita, sitten kun tulen lopulliseen päätökseen. Iloa ja intoa olisi, mutta maksaako se vaivaa. Jaa a. Noh, katsotaan. Ainakin jos tätä kirjoittelua päädyn jatkamaan, olisi ehkä aika viimein vaihtaa blogin osoitetta ja hankkiutua tuosta 9 vuotta vanhasta tahallisesta typosta eroon, hahaa.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Vilttimekko

Voi että nämä kuvat tuntuu jo ihan ikuisuuden vanhoilta, vaikka kuvausajankohdasta ei edes ole hirveän paljon aikaa. Halusin kumminkin jakaa nämä, koska näissä on vielä sitä ihanaa syysfiilistä. 
Lokakuu hurahti ohitse ihan hirvittävän nopeasti. Miettikää, kohta on jo marraskuu ja täällä on satanut ensilumikin. 

Näihin päiviin mahtui kaikenlaista: iltakävelyitä puistossa, väsymystä ja epävarmuutta, päiväunia, töitä, unettomia öitä, kirpakoita metsäretkiä ponin kanssa, kirkasvalolamppu, ystävän mielettömän ihanat ilouutiset, minun kädet lämmitettävänä sinun käsissä ja lempeitä aamuja. 
Näissä kuvissa näkyy muuten viimeisin ompelukseni ! Törmäsin pinterestissä seikkaillessani mekkoon, joka näytti aivan siltä kuin se olisi tehty jonkinlaisesta viltistä tai torkkupeitosta. Idea oli hirmu hauska, joten päätin yrittää tehdä oman, hieman eri mallisena. Yhtenä iltana sitten syntyikin smock-mallinen vilttimekko. Ompelin mekon Ikean puuvillaisesta Tuvalie-torkkupeitosta ! 

Pakko myöntää, etten tämän valmistuttua juuri ole muita mekkoja käyttänytkään. Niin ihanan pehmeä ja lämmin ja toimii kivasti myös esimerkiksi pitkien saappaiden kanssa. 

Tämä oli muuten ensimmäinen vaate, jota ommellessa mun ei tarvinnut purkaa yhtään ! Jihuu. Ehkä minun ompelemisestakin tulee vielä sujuvaa, eikä vaan epätoivoista tuhinaa ja lenteleviä ärräpäitä, hahaa.