maanantai 21. marraskuuta 2016

Jos puhuisin kesästä



Koko kesänä en kirjoittanut ajatuksia muistiin, ei ne kovin kauniita olleetkaan. En tiedä mistä aloittaa tai kuinka kertoa siitä tyhjyydestä, tai miten se täyttyi minussa yhdessä kesässä. Miten voisinkaan ? 
Se tyhjyys puhui sinun suullasi, mutta sen sylkemät sanat vaimenivat jokaisessa auringonlaskussa. Miten taivaan maalatessa niin kauniisti voisikaan olla surullinen. Tai ehkä juuri siksi olinkin. Tanssin selkäni märäksi ja jalat painaviksi, join viinin jos toisenkin. 
En pelkää öitä, en aamujakaan, en enää. 


Me puhuttiin kommuunista, kukista aamiaispöydässä, siitä miten ajetaan sinne ja sanotaan vaan, että tässä me nyt ollaan. Tehtäisiin koti niihin sydämiin, jotka meitä eniten hylkii, mutta me oltaisiin ne joista ne puhuisi vielä vuosia myöhemmin. Me tanssittiin The Doorsia siinä asfaltilla, muistatko, ja ne vaan nauroi ja nauroi vaan. Kiivettiin katolle, juotiin teetä omenapuiden alla, itkettiin miten sydämet läikkyy.



Ja kun mä sit tajusin, että kaikki olikin aika helppoa ja enemmän ja olin vaan hetkessä onnellinen, että niin kävi vaikka se ehkä olikin kaikilla tavoin vasten romantiikan sääntöjä ja sillälailla, mutta kuka niistä välittää, jos toinen tuntuu iholla siltä kuin elämä alkaisi taas uudessa keväässä ja lempeissä aaltoliikkeissä.