torstai 22. kesäkuuta 2017

sadepäiväkirja

Pimeässä elokuvateatterissa minä ja muutama muu.  Minussa itää väsymyksen siemen ja painan silmät kiinni, kunnes valkokangas rävähtää siniseksi. Pierre Niney on kaunis niinkuin aina. 

Kahvilassa tyttö nojautuu minua kohti - hän ei kuule puhettani. Joskus tuntuu kuin muuttuisin näkymättömäksi ja ihmiset hapuilevat suuntaani kuin tietämättöminä, että tässähän minä olen. Minulle vastataan hiljaa, kauniisti. Niille, jotka puhuvat hiljaa vastataan useimmiten kauniisti. En ole puhunut kenellekään moneen päivään. on helpompi olla kohtaamatta kuin kohdata. Olenhan minä ne pakolliset pienet puheet kun kiedon asiakkaat limenvihreään kaapuun ja kysyn mitäs mitäs. Mutta en tarkoituksenmukaisesti. En siksi, että haluaisin.
Tänään minä en lukenut juuri mitään. Unohduin kuuntelemaan kun mummut antoivat parisuhdeneuvoja tyttärilleen- jotka eivät ole paikalla. "Sanoin, että lemppaa se hunsvotti jo", noinkohan on. Muiden murheet kuulostaa suuremmilta omieni rinnalla - kun mietin ottaisinko vielä teen kanssa kakkua vai korvapuustia tai pitääköhän se myyjätyttö minua ihan omituisena ja mitä tuo takana istuva mieskin ajattelee, kun heitän sääret nojatuolin käsinojan yli. Onneksi ei ole ketään hunsvottia kenestä hankkiutua eroon. 

( Otin korvapuustin. )


4 kommenttia:

  1. Voi miten kaunis teksti. Sinä kirjoitat niin hyvin ja sulavasti.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, samaa mieltä olen kuin Anonyymi, kaunis teksti! Ja kuvat! Hieno tunnelma kaiken kaikkiaan. Tunnistan vahvasti tuon hapuilu-jutskan. Olen tietoisesti yrittänyt opetella pitämään itsestäni vahvempaa ääntä, pikkuhiljaa oppinutkin. Ei sillä, ettäkö pitäisi niin tehdä, vaan sillä, että alkoi ärsyttämään sellainen tunne, että sivuutetaan.

    Kiitos tästä, herätit ajatuksia.

    VastaaPoista

hei olette ihania !