Auringonkukkia


Koronavuoden ensimmäisenä syksynä iltojen pimentyessä ja maailman muuttuessa harmaaksi tarvitsin jotain mistä ottaa kiinni. Jotain, mikä pitäisi oman mielen harmaata edes vähän loitolla. Aloin maalata auringonkukkia. 

En ole koskaan ollut kovin taitava maalaaja. Olen luonut itselleni narratiivin, jossa olen käynyt kuvataidekoulun ja opetellut maalaamista. Olenkin. Silti olen myös aivan liian armoton, kärsimätön ja suorittamiseen taipuvainen sekä korkeintaan keskinkertainen. Itselleni haitallisesti ajattelen jatkuvasti, että jos jotain on opiskellut siinä pitäisi olla ilmiömäinen - ehkä jopa luonnostaan - mutta viimeistään, jos sitä on opiskellut tai saanut siihen opetusta ja uskaltanut vielä myöntääkin sen.

 
Kävimme äitini kanssa joitakin vuosia sitten Naivistien taidenäyttelyssä ja siellä ajatukseni sai uuden suunnan. Rakastin kaikkea hupsua ja värikästä mitä näin. Osoittelin sormella ja ihastelin valon käyttöä, häpeilemätöntä kaksiulotteisuutta ja ostin läjän postikortteja mukaani. Jonkin ajan päästä vierailin Särestössä ja liikutuin vähän kaikesta siellä näkemästäni. Tajusin, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä ja tyylipuhdasta, ollakseen todella ihanaa. Olen innostanut muita tekemään, kokeilemaan ja nauttimaan mutten ole kuitenkaan uskaltanut heittäytyä siihen itse.

Kun syksyllä mieli ja ajantaju tuntui pirstaloituvan ja muotoutuvan yhä huonommin toisiinsa sopiviksi palasiksi, kävin ostamassa itselleni lisää maaleja. Mietin mikä on ilahduttanut minua viimeisten vuosien aikana ja ajattelin auringonkukkia. Keltaisten auringonkukkapeltojen keskellä päähäni humahti aina ihana tunne. Itketti ja hymyilytti. 

Siispä niitä - auringonkukkia. 




Kommentit